Helsingin Sanomat 1.3.1962                                                                      Paluu  muistelmiin =>     Pääsivulle =>

(Joensuu /Jyrki Maunula)

 

”Suurin körjäke painoi 222 kg”,

33 karhun kaataja muistelee

 

- Mitäänhän minä en ole pelännyt koskaan, muistelee 78-vuotias Timo Kokora palauteltaessa mieleen tapauksia niin Loimolan eräsaloilta kuin jokivarsien uitoiltakin.

- Nyt kun peiliin katson: - puoli miestä vain näkyy olevan jäljellä, hän lisää myöntäen vuosien vieneen voimat, - Karhua en pelännyt, en ilvestä, en miestä. Tukkikämpällä sanoin pelureille, jotta pelatkaa, jos hiljaa olette. Vaan jos uni keskeytyy, niin ei ole aikaa enää hattuja hakemaan.  Joskus piti tyhjentää koko tupa... Nyt on vain luonto kirkas, liike jo toista lajia.

 

 

  Karhunkaatajana ja -kesyttäjänä aikoinaan ennen ensimmäistä maailmansotaa Suojärven ja Suistamon tienoilla melkoista mainetta saavuttanut Timo Kokora on joutunut taivaltamaan pitkän siirtolaisen tien. Ensimmäinen pakomatka vei Savoon, toinen jatkui Pohjanmaalle, kunnes lopulta löytyi tuttavantuntuinen koti Joensuun Pilkosta. Suistamon Maisuun jäi miehen raivaama tila lähes kolminekymmenine hehtaareineen, karhu- ja hirvimaineen.

 

- Vaan vielä jos jostakin taljankan saisi käsiin, niin pitäisi koettaa, vanhus innostuu muistelemaan.

- Taljankalla minä Maisun Miitreitäkin, kylän monineuvoista temppuilijaa, pyöritin hyrränä.

 

              33 karhunkaatoa

 

 Omimmilleen muistoissaan Kokora tulee kuitenkin vasta muistellessaan Petäjäjärven kalaviljaa, Loimolan saloja, Kurdangan-kangasta. Matkaa Sortavalaan tuli seitsemän ja puoli peninkulmaa. Hiihtäen se taitettiin. Usein kilvassa, ja säännöllisesti.

Kokora ehti perillä juoda jo parit kahvit ennen kuin muita näkyikään. - Hulluna pitivät.

  Kiertämistään karhuista hän myi useimmat herroille, mutta peräti 33 kaatoa hän ehti miehuus- vuosinaan merkitä omallekin tililleen. Ilveksen ajosta vanhuksella on tiukat mielipiteet, joita hän kuvaa pehmeällä rajamurteellaan, jonka tallettaminen kuitenkin kynällä osoittautuu mahdottomaksi.  

             - Ilvestä pitää ajaa kovaa. Ellei sitä saa ensimmäisten kahden kilometrin aikana uupumaan, saa ajoa jatkaa

               sitten jo vaikka kaksi viikkoa.

               Heti vain nuttu  puuhun ja paitasillaan perään.   Kissailveksen pyynti on niin kuin helpompaa, koska se

               kavahtaa mielellään puuhun.

   Susi-ilves taas vaan laukkoo ja laukkoo.

            - Yhtenä talvena sain kolme ja samana syksynä vielä lisää. Voi veikkonen, saukkoja ja näätiä summaluku.

              Hirvistä minä en virka mitään:  kerran jo hupsun käräjiin manasivat ja ehdollista antoivat.

 

            Ensimmäinen karhu 16-vuotiaana

 

             - Pyssyt oli vanhanaikaiset. Ensin oli tussaripelit. Ruuti piti suojata huopatupolla, ettei kastunut. Tarkka oli,

              mutta epävarma laukeamaan: toisen kerran saattoi jäädä sytyttämättä. Piikivi kierrettiin ruuvilla iskuriin,

             noin, se oli kuin käärmeenpää.

            - Kuusitoistavuotiaana kerran taivalsin Suojärven saloa. Mättäät olivat jo päivänpaisteessa auenneet.

            Taivallan, taivallan – mikä nostaakaan päätään kuzismättäästä?  Kontio, karhu on! Parikymmentä metriä on

             matkaa. En ymmärrä pelätä, asetta nostan, laukaisen. Siihen karhu rämähtää kuula päässä, kuolee pirulas

             paikalleen. Se oli satakiloinen. Suurin karhu painoi 222 kg ja kaikkiaan kolme surmaamistani oli yli

            kahdensadan kilon, muut olivat vähäisempiä. Pentuja vein paljon pesistä. Korkeasaareenkin ostivat. Viisituhatta

            markkaa maksoivat,  - se oli suuri raha, kun tuhannella markalla sai jo talviset ruokatarpeet, kymmenellä

            markalla jo 74 kilon ruisjauhosäkin.

 

          Pahin seikkailu

 

 - Koskaan ei karhu kopraisemaan ylettynyt, onnea oli.  Vaan kerran Leppäsyrjässä huomaan syyshämärässä karhun jäljet. Tiedän ”ukon” täällä talvehtivan. Keväällä otan jo heinäkelkkaan mukaan haulikon ja valan siihen kaksi suurta karhukuulaa.. Pääsiäislauantaina heiniä haen, kun jo koirat korvessa alkavat räheltää. Vanhempi koira ei saa hajusta selvää, nuorempi käy päälle. Karhu, karhu se on. On pitkä kelonkanto, viisimetrinen. Sinne alle koirat vainuavat, jo ymmärtää vanhempi koira asian ja nuoremman niskasta pois tempaa surman suusta. Otan näreen ja alan sillä painella hangen läpi pesään. Leimahtaa hanki pirstaksi ja karhu on siinä pystyssä, viisi metriä matkaa. Korvan juureen tähtään, laukaisen, alas menee pehmeisiin lihoihin, nyt karhu on jo puolen metrin päässä. Kirvestä hamuan, sillä lyön, mutta silloin karhu lähtee koiran perään. Toinen koira kaveria pelastaa, hampain kiinni niskassa – hän karhulla ratsastaa, kyytiä ottaa. Menevät viidakkoon, minä hongan taa. Yksi karhupanos enää on, sillä pitää osua. Nyt hän tulee päin koirain kääntämänä. Kun kuula osuu örjähtää ukko niin, että kilometrien taa kylään kuuluu. Isälle menen sanomaan: ”Isäukko, pane loshadi, hevonen valjaisiin, menemmä kondien kotiin hagemah.” - Vaan en osannut savua raadolle tehdä (omistusmerkiksi) ja jo on ukkoa karhun luona tasaamassa. Minä huomaan, miten karhun nisistä maito pursuu ja kiireesti menen pesälle uudestaan. Sieltä puseroon kiedon kaksi pentua ja myyn agronomille. Lihoista tuli 5 mk kilosta, nahkasta sata markkaa, pennuista viisikymmentä markkaa.     Taas on rahaa.

 - Olen maistanut lihaa, ei ole hyvää kuin uunipalvattuna. Paha maku on karhunlihassa: hän maan alla makaa ummessa, sekasontainen on pesänsä, siinä karjottaa.

 

            Kontaten karhunpesään

 

  Timo Kokora muistelee myös pitkää karhun takaa-ajoa Loimolan Kollasojan maastossa. Kun se oli hangottu ulos pesästä, alkoi kiivas ajo, sillä kontio ei suinkaan jäänyt odottelemaan lisäluoteja turkkiinsa. Välillä yövytään tulilla. Vilu on ja nälkä, mutta lopulta karhu tapaa kohtalonsa juostessaan sulana virtaavan puron pohjaa. Se olikin Kokoran suurin otus.

 

Kerran taas Mikon, veljenpojan kanssa kuullaan kun koirat huutaa hongan alle. Työnnämme närekepillä, vaan karhu sitä mukaa puree tutkan poikki.   Karhu kaadetaan, saadaanpa kaksi pentuakin, mutta erämatka jatkuu yhtä kyytiä. Välillä ollaan jo yötä ”vennään puolellakin”, jossa Kokora näkee tietävän unen: harmaa korvenukko antaa heille leipää jakaen sen kahteen puoliskoon.

            - Vielä saamme karhuja, kaksi elukkoa tulee tänään.

  Pian löytyy karhunjälkiä, koirat vainuavat pesän ja Mikko ampuu sieltä raivostuneena hyökkäävän kontion tunnelin suulle. Mutta perässä on toinenkin otus.

- Hän ei tule ulos. Nykii vain vastaan seipäitä tungettaessa. Sanon Mikolle: ”Minä lähden pesään, kun hän ei tule ulos”. Mikko säikähtää: ”Elä mene, en osaa setää sieltä pelastaa”. - Vaan jos aika lie täynnä, niin olkoon, sanon ja käyn kontalleni. Pitää ryömiä karhuvainajan yli reikään. Menen ja jo kiiluu silmät vastaan. Pyssy on kainalossa, siitä vedän ja ammun. Häneltä kynsi vaan irtoaa ja alkaa vastaan tulla. Mikko huutaa: ”Älä lase kiinni, koita pelastua...”

  Kokoraa naurattaa tämä seikkailu, mutta hän myöntää osanneensa etevästi kontata takaperin.

- Minä edellä ulos ja jo heti on toinenkin pesänsuulla. Siihen rojautamme, korvien väliin. Viisi otusta sillä viikolla saimme pennutkin mukaan lukien.

 

            Viimeinen karhu välirauhan vuotena

 

            - Toisen kerran taas haetaan apuun. Karhu on lehmän sortanut. Pitää lähteä. Mikko (veljenpoika) on mukana ja

             toinen poikakin, pienen pyssyn kanssa.

             Siellä raadolla karhu  vilahtaa ja yhdessä laukaisen toisen miehen kanssa. Luodit osuvat, mutta karhu karjahtaa

             ja  juoksee pois.

 

            - Juoskaa nuoremmat karhun perässä, sanon. Jo huutavat, että karhu istuu järvessä, niin on kipeä. Mikko ampuu.

            Poika ampuu, mutta luoti  ei läpäise edes nahkaa. Karhu suuttuu ja tulee rantaan. Pojat huutamaan: Setä, hän

            meitä alkaa syömään ...”  Minä ammun kerran. Katkeaa etujalka. Ammun toisen kerran. Katkeaa takajalka.

           Nyt tulee jo minun päälleni. Katajapensaat tuo tullessaan, havut puista. Ammun päähän, ei tunne mitään.

           Ammun vielä, nyt kaatuu. Minä ammun kaksi kertaa suureen honkaan ilossa. Kunnialaukauksia!

 

  Välirauhan jälkeen Kokora palasi vallatulle alueelle. Metsälle hän ei juuri enää lähtenyt, mutta kalasteli tutuissa lammissa sitäkin ahkerammin.

            - Kerran taas soudan järveä ja lasken verkkoa. Lähellä posahtaa ankarasti. Hirvi varmaan.  Käännyn katsomaan

            ja hamuan mauseria tuhdon alta.  Iso karhu siellä menee. Lähetän kuulaa perään.

            - Seurattiin jälkiä sitten Kodajärvelle saakka, vaan ei tavoitettu. Syksyllä tavattiin kontio kolmen peninkulman

             päästä kankaalta.   Siihen oli juossut ja kuollut. Vaan kesän oli jo mädäntynyt, mitään sillä karhulla ei tehty.

 

            ”Mukavat oli ne ajat...”

            sanoo Timo Kokora. - Isä ei ollut pyssymies. Kerran oli karhunkaadossa vaan mukana, osamiehenä. Mutta pojille

             oli nuuka. Aamusella mittasi  oravaluoditkin. Kahta enempää ei saanut mennä oravaa kohti. 30 – 35 nahkaa

            kertyi helposti silloin päivässä.

            -Tekköö, veikkonen, tekköö mieli vielä metsään. Syksyisin niin haluttaa. Pitäisi päästä nyt sudenkin jäljelle.

           Ennen niitä ei paljon ollut, mitenkähän se niin? Kahta ajoin kerran nuorena. Viisas ja kavala elikko on hukka.

           Vaaralta ne tapaan, ajan ylös. Hukat pakoon, erkanevat. Toista ammun, hukka kaatuu, vaan lähemmäksi menen,

           jo ryömii karkuun. Susille pitää panna joku elävä syötti. Liekaan lammas tai vasikka ja sitä määkyttää.

 

            - Vaimo minut jätti seitsemän vuotta sitten. Nyt tässä vieraassa asun yksin, mutta hyvä on olla. Vaimo

             karhunpentujakin hoiteli tuvassa. Otettiin joskus  viisikymmentä penniä  pääsymaksua kun näytettiin

            vieraammille. Kerran pennut paiskoivat kaikki syyspotaatit permannolle, kun läksimme kotoa. Kerran taas

            kahvipöydässä kaapastiin sokurit ja syötiin. Selkäsaunan jälkeen oppivat pysymään oloissaan.

            Niin kesyyntyy karhu kuin muukin elukka.

 

  Kokoraa naurattaa karhujen tekemät temput. Niistä olisi kertomista vaikka kuinka paljon.  

            - Olkoot, hän sanoo sitten, - ne ovat nyt menneitä ne.  Tässä vaan olen, terveyttäkin on antanut,

              hyvin on pitänyt...

 

 

 


                       

                       

 

                        Timofei / Timo Grigorinpoika Kokora

                                               s. 17.7.1879 Korpiselkä

                                               k. 18.3.1964 Helsinki

                               Pso Tatjana Stepanintytär Skikkari

                                               s. 2.2.1879

                                               k. 6.12.1955

 

                        Aineiston muotoilu: Taisto Kokora 2008

 

                                                                                                Sivun alkuun =>    Paluu  muistelmiin =>     Pääsivulle =>